LEE ROCKER
Tavara-asema, Tampere 10.7.2025
1980-luvun alkuun kulminoituneen rockabillyboomin myötä suureen suosioon nousseista bändeistä mielenkiintoisimpia oli Stray Cats. He näyttivät, miten monipuolinen ja tehokas yksikkö voikaan olla triokokoonpano, jossa vähemmän on enemmän. Bändi kuitenkin hajosi suosionsa huipulla ja hieman myöhemmin teki menestyksekkään comebackin toimien 1990-luvulla taas muutaman vuoden. Sittemminkin Stray Cats on välillä aktivoitunut keikkailemaan, mutta uutta levyä saatiin odottaa aina vuoteen 2019 asti. Tuolloin 40-vuotisjuhlakiertue toi Kujakollit taas Suomeenkin.
Kolmikon jäsenet eivät omilla ollessaankaan ole musiikillisesti loitontuneet kovin kauaksi yhteisestä soinnistaan. Koska tässäkin tapauksessa bändi on enemmän kuin osiensa summa, niin Stray Catsiin verrattavissa olevaa sukseeta ei kuitenkaan ole soolotouhujen kohdalle osunut. Brian Setzer moninaisine projekteineen on ollut menestyksekkäin. Kelpoisasti ovat myös Slim Jim Phantom ja Lee Rocker tahoillaan pärjänneet.
Kuluvan vuoden lopussa näyttäisi Stray Catsilla olevan taas comeback ja Amerikan rundi, mutta kesä–heinäkuussa Lee Rocker kiersi Euroopassa omine bändeineen. Ennen Viron Haapsalun päätöskeikkaa he pistäytyivät myös Tampereella ja Helsingissä. Rockerin bändiin kuuluvat kitaristi Buzz Campbell, rumpali Larry Mitchell ja pianon ohella ainakin huuliharppua ja kitaraa soittava Phil Parlapiano – pitkän linjan rock-/countrymuusikoita jok’ikinen.
Lee Rocker on vuosien saatossa julkaissut nipun oivia soololevyjä, mutta Tampereen Tavara-asemalla hän tuntui luottavan enemmän Stray Catsin laulukirjan tehovoimaan. Vähän toista tuntia kestäneen keikan kappaleista puolet olikin kissakolmikon repertuaarista. Pelin henki tehtiin selväksi heti avauksessa: Runaway Boys, Built For Speed ja Stray Cat Strut ottivat niin sanotusti löysät pois. Kun niiden perään tuli vielä Sun Records -potpuri ja Carl Perkinsin Your True Love, voidaan sanoa, että avaus hoidettiin varman päälle.
Komeasti keikka noilla eväin kyllä starttasikin. Lee Rocker on pätevä heppu hoitamaan keskimikin takaiset solistilliset velvollisuudetkin ja hänen bassottelunsahan toimii tietysti. Ainut miinuspuoli oli se, että mainioksi kitaramieheksi osoittautunut Buzz Campbell soitti Stray Catsin kappaleet jostain syystä vähän liian varman päälle: muuta materiaalia pidättyväisemmin ja lähinnä Setzerin kitarakuvioita harvakseltaan toistaen. Ei sillä, että sekään erityisen helppo jobi olisi. Muissa kappaleissa Campbellilta kuultiin huomattavasti vapautuneempaa ja heittäytyvämpää soittoa. Sitä ja etenkin soittajan omaa näkemystä olisin kaivannut noihin Stray Cats -hitteihinkin. Phil Parlapiano sen sijaan ei pianonsa äärellä jarrutellut. Hänellä tuntui paikoin olevan jopa vaikeuksia pysyä omien sormiensa vauhdissa.
Alkunostatuksen ja loppurytinän välissä kuultiin Rockerin omaa tuotantoa jokunen kappale sekä The Bandilta lainattu Ophelia mainiona jatsiversiona. Bändillä oli yksi akustinen kitara yhteiskäytössä. Campbell soitti sitä Opheliaan ja Parlapiano useampaankin otteeseen. Myös Rocker vaihtoi parin kappaleen ajaksi sen bassonsa tilalle. Settiin puolivälin suvantopaikan tuoneet The Last Offline Lovers ja Memphis Freeze kuultiin näin ollen bassottomina versioina. Niiden jälkeen alkoi taas iso viulu jumpsuttaa, kun – edellisten lailla Rockerin soolotuotantoa edustava – Love Me Good aloitti rokkia ja Stray Catsia sisältävän pitkän loppukirin, jonka aikana vain jälkimmäisen kategorian I Won’t Stand In Your Way laski hetkeksi kierroksia, mutta ei tunnelmaa.
Chuck Berryn Bye Bye Johnnyn perään piti vauhtia yllä Stray Catsin ensimmäisen comebackin hitti Bring It Back Again. Siinä Campbellin kitaroinnin säästeliäisyys vaivasi kaikkein eniten. Totta kai vähäeleisemmän soiton myötä Rockerin rullaava bassottelu nousi selkeämmin esiin, mutta eipä se muutoinkaan ollut missään vaiheessa vaarassa taustalle jäädä. I Won’t Stand In Your Way, Bulletproof, Rumble In Brighton ja Rock This Town sen sijaan veivät tyylillä ja roimenevalla otteella homman maaliin. Viimeisessä kappaleessa kuultiin bändin jokaiselta jäseneltä soolot. Sen aikana myös lavan takaseinälle heijastettiin kuvia Lee Rockerin uran eri vaiheista – niissä Stray Cats oli vahvasti läsnä. Encorena kuullun Rockabilly Boogien aikana seinällä pyöri puolestaan hauska animaatiovideo.
Illan avasi kotimainen Son Demon & His Holy Boys tyylikkään perinnetietoisesti ja sopivan rouheisesti esitetyllä vanhalla rockabillylla. Käsiteltävä genre näytti olevan ryhmällä hyvin hallussa. Se ei ole ihme, koska Pyhien Poikien basisti on ties missä kaikissa alan bändeissä vaikuttava Iikku Riepponen ja rumpali hänen kanssaan mm. Mike Bell & The Belltonesissa soittanut Japi Saario. Soolokitaristi Viljami Kujansivu ei hänkään tyyliin liiemmälti poikkeamia tehnyt ja laulaja-kitaristi Vellu Lehtonen hoiti keulakuvan roolin oivalla asenteella.
Marko Aho
(julkaistu BN-numerossa 4/2025)
Kuva: Lee Rocker (c) Marko Aho
